Quantum Redshift on Wipeout -pelisarjan kadonnut jäsen vuodelta 2002. Yhä toimiva futukaahailu päätyi nopeasti alelaareihin mutta tarjoaa vieläkin hupia vauhdin ystäville. Hinta-arvio 10e.
Tämän ja viime vuosikymmenen pelaamista dominoineen Playstation -brändin määrittelevä peli oli nimeltään Wipeout (1995). Videopelisukupolvi oli kovaa vauhtia aikustumassa, ja teknomusiikilla sekä tyylikkäällä suunnittelulla kyllästetty futuristinen kaahailupeli olikin uuden konsolinsa vastajulkaisseelle Sonylle todellinen jackpot.
Syksyllä 2008 julkaistu Wipeout HD päivitti 13 vuotta vanhaa, ajan myötä rankasti suosiotaan menettänyttä pelikaavaa HD-resoluutioon. Pelikriitikkojen yhä hehkuttama futuristinen kaahailugenre on kuitenkin kerinnyt aikojen saatossa marginalisoitua niin vahvasti, että Wipeout HD julkaistiin pelkästään budjettihintaisena nettipelinä joka ongelmistaan huolimatta sai kuitenkin kriitikoilta euforisen vastaanoton.
2000-luvun alussa yleisö tuntui kyllästyneen useita jatko-osia poikineeseen pelisarjaan, sillä Playstation 2 -konsolille julkaistu Wipeout Fusion (2002) floppasi pahasti. Samoihin aikoihin Sonyn haastaja Microsoft oli haalinut omalle Xbox -alustalleen alkuperäisen Wipeoutin kehittäjistä koostuvan Curly Monsters -tiimin, jotka julkaisivat Fusionia huomattavasti paremman, mutta samalla lailla flopanneen Quantum Redshiftin.
Quantum Redshiftin kansitaide on rumimmasta päästä, mutta alkudemo yllättää suhteellisen tuoreen näköisillä sarjakuvagrafiikoillaan. Menudesign ja taiteellinen näkemys eivät missään nimessä vedä vertoja kaikkien Wipeouttien ilmeestä vastanneen Designers' Republicin otteelle, ja tyylittelyn sijasta tarjolla onkin teknisesti ylivertaista peligrafiikkaa. Musiikki- ja äänipuolella peli jää melkein yhtä pahasti esikuvastaan jälkeen, tosin piristävä yksityiskohta on surkeiden välianimaatioiden monikielinen ääninäyttely.
Pelinä Quantum Redshift toimii mainiosti. Alukset leijuvat ilmassa ja ohjautuvat hieman kömpelösti, mutta pelatessa ohjaustaidot kehittyvät nopeasti eikä turhautuminen pääse iskemään - ellei välttämättä halua hypätä helpompia vaikeustasoja välistä. Pelin nerokas etenemissysteemi nimittäin siirtää helpompien vaikeustasojen powerupit vaikeammille vaikeustasoille, jolloin on fiksua käydä kullakin hahmolla ensin "amatöörisarjassa" kehittämässä alusta ja opettelemassa ratoja ennen kuin sitten antaa kaikkensa "eksperttitasolla".
Ajolinjojen ja "buustin" oikean käytön lisäksi oleellinen elementti ovat aseet ja suojat. Mario Kartin hengessä menestyksen edellytyksenä on sekä hyökkäyksen että puolustuksen osaaminen. Vastustajaan lukittuvien ohjusten ammuskelu hieman pidemmälle karanneeseen viholliseen vatii pikkuriikkisen taitoa ja on onnistuessaan erittäin miellyttävää, kuten aseiden käyttö pelissä muutenkin. Edellä ajavan eli puolustavan pelaajan tehtävänä on taas aktivoida kertakäyttöinen suojus juuri ennen ohjuksen iskua ja poimia mahdollisimman nopeasti uusi suojus pystyäkseen säilyttämään etumatkansa.
Kenttäsuunnittelu on pelissä varsin onnistunutta, vaihtelua riittää ahtaista kurveista laajoihin aavikkokanjoneihin, joissa pääsee todella kokeilemaan buustailun rajoja. Kaikki kentät on suunniteltu ajettaviksi molempiin suuntiin, jota henkilökohtaisesti pidän luonnollisuutensa vuoksi parempana ratkaisuna kuin eräiden muiden pelien suosimia pelikuvaratoja.
Kaikenkaikkiaan hieno peli joka kärsii melko karmivasta ulkoisesta tyylistä ja tietysti nettipelin puutteesta. Vaatimattoman kuoren alta löytyy kuitenkin kauniisti suunniteltu peli!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti